Muistolauseet ja värssyt ovat eräänlainen viimeinen tervehdys edesmenneelle läheiselle. Niissä voi muistella läheistä ja hänen elämäänsä sekä ilmaista kaipauksensa ja arvostuksensa vainajaa kohtaan. Kauniit värssyt tuovat lohtua sureville. Värssyjä on tapana käyttää esimerkiksi hautajaiskukissa, muistokirjoituksessa, osanottotervehdyksessä ja kuolinilmoituksessa. Sen voi myös kaivertaa muistomerkkiin. Värssyjä ja muistolauseita on monenlaisia; Ne voivat olla muun muassa perinteikkäitä runoja, laulujen sanoja, mietelmiä tai viisaita Raamatun lauseita. Tekstin voi tottakai kirjoittaa myös kokonaan itse. Sopivaa muistolausetta voi olla vaikea valita. Kannattaa valita sellainen, joka koskettaa itseä ja tuo mieleen edesmenneen läheisen. Kyseessä on sinun tervehdyksesi läheisellesi. Valitse siis sellainen, joka juuri sinusta tuntuu hyvältä.
Tästä löydät kauniita värssyjä ja muistolauseita hautajaisiin.
Suurin suru on sanaton,
syvin kaipaus äänetön.
Tää hiljaisuus kantakoon sulle sen,
osanottoni suurimman lämpöisen.
Jää kaunis maa, elo täällä jää, tien yllä tähtönen hohtaa.
Ei kuolo olla voi matkanpää, sen portti ikuiseen johtaa.
Järven rantoja laineet huuhtelee, puut hiljaa kuiskii, kuuntelee. Ei saavu soutaja venheelleen, ei lähde vesille verkoilleen.
Niin yllättäen, äkkiä lähdit sä pois
emme sua vielä antaneet ois.
On suru, kaipaus suunnaton
mutt’ tiedämme sun hyvä olla nyt on.
Sun muistos kallis ainiaan jää kauniina
mieliimme loistamaan, vaikk’ sydämes kultainen väsyi pois,
emme hyvyyttäs, lämpöäs unhoitaa voi.
– Yrjö Jylhä
Askel hiljenee – seisahtuu,
liekki hiipuu – sammuu.
On kiitoksen ja jäähyväisten aika.
Säveltä hiljaisuuden sanat ei häiritä saa.
Kirkkaus ikuisuuden ihmistä koskettaa.
– H. Aaltonen
Muisto kaunis voimaa antaa,
surun raskaan hiljaa kantaa.
Surunpisaroita yöhön hiljaiseen
kun ystävä on mennyt maahan kaukaiseen.
Surun sävel hiljaa kaikkialla soi
se soi niin hiljaa ettei aina sitä kuulla voi.
– Joel Hallikainen
Viheriäisille niityille Hän vie minut lepäämään.
Kaikki menee, kaikki tulee takaisin, iänkaikkisesti pyörii elämisen pyörä. Kaikki kuolee, kaikki jälleen kukkii, iankaikkisesti kulkee olemisen vuosi.
Tuonen viita, rauhan viita, kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma.
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti. Onnellinen on se, ken laaksohon ehti. Nuku lehti helmassa laakson.
Helppo on maata päivätyön tehneen, rauha on palkka raatajan parhain.
Ihminen on kuin tuulen henkäys hänen päivänsä kuin pakeneva varjo.
Kauan lähetessä kuolemaa ahdistus ja pelko katoaa. Kevyt kulkea on rajan yli, suojeleva putouksen syli. Hän ken taistelutta siihen jää, ehkä eniten hän ymmärtää.
Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla.
Olen siirtynyt rauhaan lempeään silti teidän olen, lähellenne jään. Tallentakaa menneen parhaat muistot, muiden olla antakaa. Kuin ennen voimissain te minut muistakaa.
Ei hyvästijättö ole tää,
et pois ole mennyt,
vaikka emme sinua nää.
Olet onnemme, tuskamme
jakanut ain’
siksi sanomme kuten
ennenkin vain:
”Hyvää matkaa!”
On päivä päättynyt, on tullut ilta, on pursi irronnut maan laiturilta ja saapunut rauhan satamaan.
Soi holvistossa sävel hiljainen,
on matka päättynyt, on aika jäähyväisten.
Herra, kädelläsi
uneen painan pään,
kutsut ystäväsi lepäämään.
Käsi minut kantaa uuteen elämään,
ikirauhan antaa, valoon jään.
– Pekka Simojoki
Rauha ihmeellinen maassa kirkkauden,
ei myrskyjen pauhina soi.
Nyt enkelten kanssa käyt käsityksin,
ei jätetty meitäkään tänne yksin.
Jäi muistoksi lämpösi suloinen,
silmäsi loiste, hymysi aurinkoinen.
Ei kuulu askeleet rakkaimman,
tupa tyhjänä tyhjyyttä huokaa.
Tuli aikasi täältä lähteä pois,
minä yksin tänne suremaan jäin.
Kädet paljon työtä tehneet, mua lasna kantaneet, kädet väsyneet, kädet rakkaat, mun puolesta rukoilleet ne peitteellä hiljaisina suonin sinisin ne viimeisen, viimeisen kerran on käyneet ristihin.
Vei kotiin Herra jo uupuneen,
elon pitkän kulkea antoi.
Otti syliinsä vanhan ja väsyneen,
hänet rauhan rantahan kantoi.
Ei kuolema ole arvoitus,joka kerran ratkeaa.
Se on ihmisen ihana oikeus
taipaleensa tehtyään nukahtaa.
Tuonen lehto, öinen lehto
siell on hieno hietakehto
sinnepä lapseni saatan.
– Aleksis Kivi
Vain pienen hetken verran
jokainen meistä taivaltaa,
kunnes enkelin syliin
päänsä painaa saa.
Minne meri ja taivas kantaa,
minne aalto ja tuuli käy,
siellä nouseva aurinko hohtaa
ja sydämelles lempeän rauhan suo.
Onnellinen hän,
joka päänsä painaa
iankaikkisen Isän syliin.
– Aleksis Kivi
Purjehdus on päättynyt, meri huokaa rantakiviin. Veden yllä linnun lento aamuaurinkoon. On muuton aika.
Muistoista aika rakentaa lohdutuksen.
Me kutsumme häntä, mutta hän ei käänny enää. Siellä hän on matkalla lapsuutensa metsiin, sinisen kukan ja kultaisen syksyn maahan. Siellä laulavat toisenlaiset linnut.
Rakkaat lähtevät, jää tyhjä tila muistojen asua.
Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan.
Onko kuolema kaiken loppu vai onko se vain horisontti, merkki näkökykymme rajallisuudesta.
Säveltä hiljaisuuden sanat ei häiritä saa. Kirkkaus ikuisuuden ihmistä koskettaa.
Pienen enkelin siipien alla,
on minun aina hyvä olla.
Siellä olen turvassa,
Kaikilta maailman murheilta.
Pienen enkelin sylissä,
pilven reunalla katselen.
Olen rauhassa ikuisessa,
kanssa pienen enkelin.
Lähdit aamulla hiljaa
taivaan kotihin.
Sydämen hento liekki
sammui talven tuulihin.
Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
– Aila Meriluoto
Keveät mullat peittäköön hautakumpusi.
Saattakoon lempeät tuulet purtesi viimeiseen satamaan.
Tulet rannalle
ja uskallat lähteä aavalle.
Elo täällä alkusoitto vaan
on suureen, tuntemattomaan.
Kaiken tänne jätän rikkaan kauniin maan. Nousen taivaan sineen ruskoon punertavaan.
Elo mainen kun iltaan raukes oli tyyntä ja rauhaisaa niin. Joku portti vaan hiljaa aukes ja se iäksi suljettiin.
Koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Yhtäkkiä vain huomaa, se päättyi tähän. Kun sammui sydän läheisen, on aika surun hiljaisen.
Tähtien tuikkeessa taivaalla taas äitini katseen mä nään. Se kulkijan tiellä on lohtuna se lämmittää hyytävän sään.
Enkeli hiljaa vierellä kulki,
kädestä otti, syliinsä sulki.
Suojaansa otti siivillään,
kuiskasi hiljaa - lähdetään.
Niin lyhyt on askel ajasta ikuisuuteen, niin kapea raja välillä taivaan ja maan.
Hiljaa tarttui käsi Herran käteen väsyneen. Hiljaa siirtyi sielu lepoon iäiseen.
Kun taival päättynyt on päällä maan, käyn luokse Jeesuksen riemuun ihanaan. Ei tuska yltää voi, kirkkaana laulu soi, käyn aina, Herrani, kohti sinua.
Lepää rauhassa, tuulen kehdossa,
tuoksussa kesäisen maan.
Tuulien soitot ovat vaienneet.
Ympäri soi ikityynet veet.
– A. Hellaakoski
Kypsyyskyllyydestä vilja taipuu,
illan rusko kultaa tähkäpään.
Korjaajansa käteen hiljaa vaipuu,
tuulet tyyntyneet on korjuusään.
– Hilja Aaltonen
Mitä silmät ei nää
sen sydän ymmärtää
jossakin kaipaus hellittää
ehkä tänään, ehkä tänään
joku löytää taivaan.
– Juha Tapio
Kun iäisyyden kutsu soi, ei ihmisvoima mitään voi. On lähdön hetki salainen, vain luoja yksin tietää sen.
Siell’ kukkia täynnä on maa,
sydän väsynyt levätä saa.
Kevyt kulkea on, ei ahdista siellä
ei tuskia tunneta taivaan tiellä.
Valkeni aamu kesäinen
tuoden viestin surullisen.
Ei auttanut toive ihmisen,
vaan saapui uni ikuinen.
Me emme itke niitä päiviä, jotka ovat myötäsi menneet, vaan olemme onnellisia, että ne päivät ovat olleet.
Muistelemalla, ei kyynelillä, tulee kunnioittaa sitä, joka on mennyt pois.
Me kuljimme yhteistä taivalta pienen kappaleen maista matkaa.
Sä saavutit rauhan sataman, minä yksin saan tietäni jatkaa.
En rakasta ystävääni ois halunnut antaa vielä pois. Nää terveiseni sinun luo taivaan sinilintu tuo: Vielä tavataan!
Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään, virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.
Aurinko laskee, jo pitenee varjot,
aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin..
(K. Rydman)
Hyvän, iloisen ihmisen muisto, miten mieltä se lämmittää. Miten aina sen soinnusta sieluun sävel pieni soimaan jää.
Miksi näin, miksi ei myöhempään, sen tietää Herra yksinään. On Jumalan kädessä ihmisen tie. Hän matkamme määrää kotihin vie.
Sinä saavutit taivaan rannan, yllä tunturin huippujen oot, ikirauha, ylhäällä siellä, Sinun sielussas vallitkoon.
Mentyäsi suru jää. Kyynel kirkas kimmeltää.
Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesti.
– Psalmi 103: 15-17
Rakas ystävä ei koskaan kuole.
Hän elää ajatuksissamme,
sydämissämme, muistoissamme.
Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin”.
Kiitos sulle rakkaimpani, olit kallein päällä maan, annoit voiman, uskalluksen,jota arkeen tarvitaan. Olet mennyt, olen yksin, perääsi näin huutaen äänettömän huokauksen: Olet rakkain, tiedät sen.
Väsyneenä silmäsi suljit, siihen hiljaa nukahdit. Yli rajan silloin kuljit, rauhan rannan saavutit.
Sinä odotit kevättä, kesää uutta, sen valoa, lämpöä, suloisuutta. Sait kauneimman, ihanan uuden maan. Jäimme sinua kyynelin kaipaamaan.
Taivaan katse pysyy meissä, hiljentää särkyneet äänet, miten syvältä tulevatkin, ja tyynnyttää levottomat unet, enkelien ikävän.
Et ole poissa
vaan luoksemme saavut
mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotat meille hyvää yötä.
Kehtolaulun taivaallinen lintu laskeutui päälle lapsen pään. Kantoi kimmeltävään unen maahan lumisulkaisilla siivillään.
Pois aurinko painui, lankesi ilta,
jäi taivaan rannalle säihkyvä silta,
mut kaukaa korven tummuvan yöstä
soi laulu ihmisen työstä.
(E. Leino).
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
hänt´ ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy,
vaan ihana enkeli vierellä käy.
Purjehdi rakkaani luokse kaukaisen maan, miss´ jälleen sut kohdata saan.
On kuin vasta äsken
olisi ollut kevät ja nuoruus, vilja kylvetty ja oraat versoneet. Sitten äkkiä;
tähdet syttyneet iltataivaalle, linnut lähteneet
ja kotipihassa äänetön ikävyys. Kesä – on siellä jossain.
On raskasta luopua rakkaimmastaan, vaikka tietääkin: hetkeksi ainoastaan!
Kotiini kauas kaipuuni saa, tähtinen taivas tien viitoittaa. Rukoillen käännyn puoleesi sun; johdatathan Herra, kotiini mun.
Eilenhän vasta katselin lasta, haurasta, kasvavaa, näin siivet hennot, näin ensilennot, odotti kaunis maa. Perhonen pieni, valaisit tieni, aina jäät sydämeen. Päivämme kiitää, aika pois liitää, kohtaamme uudelleen.
Ja minä lähden.
Mutta linnut jäävät tänne
ja laulavat,
ja minun puutarhani jää, vihreä puu ja kaivo.
– J.R. Jiménez
Kesäaamussa tuoni jo hiljaa soutaa ja uupuneen lapsensa lepoon vie. On eessäs, äiti, nyt ikuista poutaa, niin tasaista kulkea taivaan tie.
Järven rantoja laineet huuhtelee,
puut hiljaa kuiskii ja kuuntelee,
ei metsässä enää kulkijaa.
Me katsomme jälkiä kättesi töiden,
kiittäen, kaivaten, ikävöiden.
Näkemiin, me tapaamme kerran, käsi kädessä luona Taivaan Herran.
Hän jätti tuuleen kuiskauksensa,
hymynsä auringon lämpöön ja
tähtiin silmiensä ystävällisen tuikkeen.
Minä rakkaani kohtasin elon tuulien tuiveroissa. Nyt yksin taas taivallan polkuain, on rakas viereltä poissa.
Portilla elämän rajan
on lempeät kasvot Vapahtajan. Oi rakkauden Herra,
hänet luoksesi kanna.
Hänen vihreillä niityillä
levätä anna.
Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät
kullaten muistojen kirkkaimmat päivät.
On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa,
pian meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin.
Sulle lausumme nyt näkemiin.
Tomu palajaa maahan niinkuin on ollutkin ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin.
Rakkaus ei koskaan häviä.
Levolle lasken, Luojani, armias ole suojani. Jos sijailtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.
Rakas ystävä ei koskaan kuole. Hän elää ajatuksissamme, sydämissämme, muistoissamme.
Luoja päättää päivistämme,
tietää, tuntee elämämme.
Antaa rauhan, levon suo,
jokaisen hän kutsuu luo.
Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi, ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse ja muualla tuuli soi.
Olen siirtynyt vain rauhaan lempeään, silti teidän olen, lähellenne jään. Tallentakaa menneen parhaat muistot, muiden olla antakaa, kuin ennen voimissani te minut muistakaa.
Niin kuin muuttolintusen tie, kotoa kauas matka vie, kuin unelma kiitävi elämä pois, kirkkaus rantahan kodista maan.
Elon polkuja yksin kulkeissain, sua muistelen lämmöllä, rakastain.
Ei suurempaa rakkautta,
ei lujempaa ystävyyttä,
ei lämpimämpää syliä –
jäljelle jäi suunnaton kaipaus.
Olit niin kuin tähdenlento,
lapsukainen, pieni hento.
Valon loit sä kotihimme,
ikikaipuun sydämiimme.
Elo mainen kun iltaan raukes,
oli tyyntä ja rauhaisaa niin.
Joku portti vain hiljaa aukes,
ja se iäks suljettiin.
Taivaan Isän sylissä jokainen saa levätä.
Sinun kuolemas kuolemanrannan niin ihanan lähelle tuo.
On välillä sydäntemme vain virran kapea vuo.
Sain nähdä, kuinka järvi hohtaa purppuraa,
ja päivä hiljaa painuu jo taivaanrannan taa.
Niin lähellä on alku ja matkan määränpää,
vain tuuli ylle vetten hiljaa soimaan jää.
Ikiliekki ihmisen henki on, se on syttynyt säteistä auringon, ja päivän puoleen se halaa. Vaikk’ kuilussa kulkee ja helmassa yön, tuvat sille on tuttuja tähtien vyön, ja tähtiin se takaisin palaa.
Ei häntä, jolta tähdet radan saa, voi ihmisajatukset taivuttaa.
On elo kuin ulappa suuri, ja muistot on saaria sen,
niin hiljaa mä sulle kuiskaan: Sua unhoita koskaan en!
”I believe in the sun even when it is not shining.
I believe in love even when not feeling it.
I believe in God even when God is silent.”
-Löydettiin seinään kirjoitettuna Kölnilaisestä kellarista, jossa juutalaiset olivat toisen maailmansodan aikana piilotelleet.
Kauniina nauhana vuosien päivät
helmenä jokainen muistoksi jäivät.
Elämän päivien ketju on kallis,
helmist en yhdenkään kadota sallis.
Kun ilta saapui, niin matka päättyi ja uneen uuvutti väsyneen.
Ei tunnu tuska, ei vaiva mainen, on rauha saapunut sydämeen.
Levoton on virta ja vierivä laine, meri yksin suuri ja meri ihanainen. Nuku virta helmassa meren.
Olit aina niin hyvä ja herttainen,
oli sydämes´ jalo kuin kulta,
palkitkoon Isämme taivainen,
mitä saaneet oommekaan sulta.
ja kotihin ja liki sydäntämme jäi kaiku askelten rakkaiden.
Hän on korjannut tähkän mi maahan taipui,
on auttanut häntä ken matkalla vaipui.
Me siunaamme matkasi viimeisen,
tuomme kummulles parhaimmat parhaimmat kiitokset.
Me muistamme silmäsi kirkkahat, me muistamme muistosi hyvän.
Jätit meille muiston niin valoisan, niin kauniin, rakkaan ja syvän.
Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät
kullaten muistojen kirkkaimmat päivät.
Ei syki enää sydän lämpöinen,
on poissa rakas, läheinen.
Kuvasi kultaisen
suljemme kätköihin sydämen.
Missä taivas ja meri kohtaa,
minne aalto ja tuuli käy, minne aurinko nouseva hohtaa,
siellä kaikki kerran toisensa kohtaa.
On lempeä levonmaa,
unen kaarisilta sinne johdattaa.
On ajaton avaruus,arjesta irronnut ikuisuus, on rauha, hiljaisuus.
Kun aika päättyy, alkaa ikuisuus.
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.
Tämä varjojen maa,
jää kauas taa,
vihdoin väsynyt sydän levon saa.